Tässä olen ihmetellyt sitä, ettei savonlinnalainen ja kenties moni muukaan savolainen elämisen tapa soi vaan pikemminkin pihahtaa. Se kai liittyy siihen, että pyritään vaalimaan jotakin hienoa ja siis tavallaan kuvamaista tai kaavamaiselta kannalta hienoa, kysymyksissä, jotka käsittelevät käytännön elämää ja luontoa ym, taiteen aiheissa. Osa siitä soimattomuudesta on, että harrastajan into soi ja ihailijan, joka vain harvoin on aiheen kanssa tekemisissä, mutta työlästyneen ammattilaisen tai johonkin hienoksi oletta,maansa paikkaan parkkeeranneen elämä ei soi lähes yhtään-
Eteisessäni on jo kahdeksan vuotta ollut peili, jonka koirani väittävät olevan Laulumaa-merkkinen ja minä väiutän, että Stemma, kun niin ne liikkeessä sanoivat eikä se soi niin kuin lähes kaikki muu, niin kuin elämä yleensä soi. Mutta nyt katsoessani mietin, että onko sillä taiteen, filosofian tms taidon alan tuotteistamisen näkökulma: ei soi yhtään, mutta voi kyllöä kehittä taitojaan, muttei saa siitä iloa, kun ilo on sukua soivuudelle. Mutta on siinä se hieno puoli, että nyt kun katsoin, niin sen näkökulma tuntui olevan sitä sukua kuin Uuden Guinean alkuasukkaiden näkökulma kieliin,jolla he voivat oppia minkä tahansa kielen kenties puolessa tyunnissa, mutten sitä itse niin hyvin hallitse, olenpahan vainihmetellyt ja ihaillut. Mutta onko savonlinnalaisuus täynnä tuollaisa asioita, jotak ovat tavallaan hienoja, houkuttimia, mutta jättävät itse asian, koko homman idean pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti