Savonlinnalaisen palleroisuuden suojaavuudesta

Savonlinnalle on tyypillistä unisen palleroinen tyyli, joka on tavallaan maaseutumainen ja tavallaan taide-elämyksen leppoisa hetki ja joka on tavallaan suojaus: näillä uomin on hyvä elää ja on paikka matkailijallekin olla hetken oopperan ym lomailun kanssa rauhassa. Savonlinnan paikallinen sanomalehti Itä-Savo tuntuu myös edustavan tätä linjausta ja kun käyn koirieni kanssa kävelyllä, niin jostakin jää palleroinen tyyli, joka ei kuitenkaan ole niin onnistunut kuin pitäisi, vaan jotenkin päälle liimattu, näytellyn oloinen, mutta se on kai versio, jonka yritin opettaa pikkulinnuille "Elä ja anna toisten elää"-ohjeesta: kukin lintu, eläin, tai ihminen on kuin metsikön tai pikemminkin puiston puu: suvereeni itsessään, sillä on kylliksi elintilaa elämänmyönteiseen elämään ja samalla se on harmoniassa muiden puiden kanssa, ei puutu niiden tekemisiin kohtuuttomasti. Sama palleroisuus on myös sitä, että noudattaa perusuomia, mitä täällä tuetaan, mitkä ovat alueen elämäntavan ja elinkeinojen pääuomia, jotka toki oopperajuhlien ja käytännön alojen yms paikallisten erityispiirteiden myötä painottuvat enemmän vapaa-ajanvieton mahdollisuuksien luomiseen matkailijoille, erityisesti oopperajuhlilla kävijöille, mutta senhenkiseen muutenkin. Sen jos korvaa näytellyllä, niin siitä jää elämänmakuisuus pois, jää hyvä olo pois, ja niin sellainen ei ole viisasta. Vaan ideana on jättää kullekin asialle, ihmiselle ja tekemiselle tilaa, elää sivistyneesti ja olla maisemassa elävä, ettei meininki romahtele kontrolloimattomasti siksi, ettei yhtään katso, minne menee. Kuitenkin se, että on maisemakatse ja taju ympäristöstä, tilannekuva, tilaa kullekin tekemiselle, ihmiselle, eläimelle ja asialle, ei häiritse elämän vauhtia, vaan vauhdin puute on jotakin muuta, joka sitten kostautuu sillä,että yhtäkkiä jotakin rajua tapahtuu ja ihmiset eivät ole millänsäkään, ei näykovin vahvasti, että on jokin vaara tms, mikä luo vaaroja matkailijoille eikä siis ole hyväksi, vaan hyvä olisi saada kunkin elää oman luontonsa mukaan, vauhdikkaastikin, tervehenkistä käytännön elämää ja vain sitten jättää elintilaa muillekin.