Vanhus, merkkihenkilö versus huithapeli

Nätkillä, missä asun kerrostalossa, on väki aika vanhaa, on vanhuksia ja osaavaisen oloista porukkaa. Toisaalta tuntuu, että osan aikaa monelle nätkiläiselle käy niin, ettei tule kuunnelluksi ihan tavallisissa asioissa, missä yhteiskunnan pitäisi toimia ja osan aikaa toimiikin myös nätkiläisillä. Siihen on syynä jokin sellainen, että nätkiläinen osaavaisen vanhuksen tapaan miettii sekunnissa jonkin ison jutun läpi hyvällä laadulla ja vuosikymmenten kokemuksella, mutta juttukumppani olettaa sellaisen asian miettimisen vievän puoli vuotta kirjoihin yms turvautuen. Toisaalta tuo tyhmempi saa yhteiskunnan toimimaan kohdallaan, kun miettii niin näkyvästi ja pitkään. Ja taitavalta taas jää käytännön harjaannus vähäiseksi, kun monet asiat ovat liian simppeleitä, menevät nopeasti, eivät vaadi kommunikaatiota tai menevät tilt tuon toisen osalta. Mutta onkos nyt tuo että sekunnissa miettii sellainen taso, mitä tuovat mieleen Aasian temppelit: joku siellä ons ekunnissa vanhuksen tapaan pohtinut asian joka tavallista aikuista onn askarruttanut pitkään? Ovatko nykyajan osaavaiset jotenkin korkeampaa taitotasoa kuin aiemmat? Pitäisikö heidät luokitella jotenkin omaan luokkaansa? Vai ovatko vanhoihin tuttuihin luokituksiin kuten taiteita ymmärtävä ja uskonnollinen kiipineet ne, joiden ymmärrys kumminkin on kovinpaljon heikompi? Merkkihenkilö ei ole taulun lailla paikoilleen jumiutunut henkilö ainakaan luonnostaan vaan haluaisi oman elämän myös, noiden sekunnin tms työrupeamien lisäksi. Ja siksi tarvitsisi jokin luokittelu olla, että kuka osaa mitenkin hyvin, miten paljon ymmärtää ja kantaa vastuuta.